Kesä ilman miehiä

Amerikkalainen runoilija, 55-vuotias Mia Fredricksen joutuu tai pääsee puoleksitoista viikoksi mielisairaalan suljetulle osastolle saatuaan kuulla, että tutkija-aviomies Boris haluaa pitää 30-vuotisessa avioliitossa paussin.

Boriksen ”paussi” osoittautuu upeaksi ranskattareksi, 35-vuotiaaksi tutkijakollegaksi.

Mia muuttaa kesäksi toipumaan Minnesotaan, lapsuutensa rauhalliseen pikkukaupunkiin. Hän vuokraa pienen asunnon läheltä äidin palvelutaloasuntoa.

Siri Hustvedt kirjoittaa romaanissaan Kesä ilman miehiä monien kohtaamasta asiasta. Ja kun on tosi kysymyksessä, huumoriltakaan ei voi välttyä.

Runoilija Mia löytää itsensä kokoisen paikan perustaessaan runokurssin murrosikäisille. Runoryhmän tytöistä yhtä aletaan kiusata, ja Mia haluaa puuttua asiaan, joka käsitellään perinpohjaisesti. Hän on itse joutunut kiusaamisen kohteeksi 6. luokalla, ja tyttöjen löytäessä asiaan myönteisen ratkaisun kurssista tulee Miallekin korjaava kokemus. Hän löysi aikanaan äitinsä kirjojen joukosta John Claren runon I am, jossa Clare kirjoittaa: ”minä olen omien murheideni suurkuluttaja.” Tuolloin Mian itsensä oli pelastanut pakeneminen. Tämä selviytymiskeino Miaa tavallaan auttoi nytkin, pakeneminen sairastumiseen, sitten lapsuuden kotikaupunkiin. Mutta auttaessaan muita hän saa kosketuksen omiin kipukohtiinsa ja pakenemisen sijaan hän päättää kohdata ja hoitaa ongelmat.

Kesän aikana Mia löytää uudenlaisen yhteyden itseensä, äitiin ja tämän ystäviin.

Hustvedtin tekstiä ja juonenkuljetusta on turha kuvata, kun voi kerran siteerata, siksi seuraavaksi poimintoja kirjan tekstistä.

”Tarinan banaalisuus — se että miehet ad nauseam tajuavat, yhtäkkiä tai vähitellen, että sen mikä ON ei TARVITSEKAAN OLLA, ja vapauttavat sitten itsensä ikääntyvistä naisista, jotka ovat huolehtineet heistä ja heidän lapsistaan vuosikaudet — ei turruta sitä surkeutta, mustasukkaisuutta ja nöyryytystä, joka valtaa jätetyt osapuolet, ylenkatsotut naiset.”

Näin pohtii Mia nuollessaan haavojaan äidin ja tämän ystävättärien tarjoamassa läheisyydessä. Hän käy vanhempien naisten kanssa monipolvisia keskusteluja. Äidillä on viisi ystävätärtä, joita Mia nimittää Joutsenviitosiksi ja ”itäsiiven eliitiksi”. Heistä Georgiana ja Mia käyvät seuraavan keskustelun:

”Tiedätkö minkä ikäinen minä olen” hän jatkoi.
”Satakaksivuotias”.
Hän oli elänyt vuosisadan.
”No Mia, kuinka vanha sinä olet?”
”Viisikymmentäviisi.”
”Pelkkä lapsonen.”
P e l k k ä l a p s o n e n.

Mia ajattelee paljon, itseään, äitiään ja avioliittoaan. Keskustelu ikäleidien kanssa asettaa asioita mittasuhteisiin.

”Istuessani vastapäätä äitiä hänen pikku asunnossaan mieleeni tuli, että hän oli minulle yhtä lailla paikka kuin henkilö. ––– Mutta äidin luona olin kotona. Ei ole elämää ilman perustaa, ilman tunnetta tilasta joka ei ole pelkästään ulkoinen vaan myös sisäinen — henkinen tila.”

Mia miettii avioliittoaan ja sen kehittymistä kohti nykytilaa.

”Mutta on pitkissä avioliitoissa toinenkin, harvemmin esiin tuotu puoli. Se mikä alkaa silmän nautintona, ihanan rakastetun katseluna, ja kiihottaa ympärivuorokautiseen peuhaamiseen, muuttuu ajan myötä. Partnerit ikääntyvät ja muuttuvat ja tottuvat niin toisen läsnäoloon, että näkö lakkaa olemasta tärkein aisti.”

Pitkän suhteen aikana muututaan, ja se muuttaa lopulta kaikkea. Pitääkö tämä ymmärtää ja hyväksyä, ja mitä se tarkoittaa? Paluu tehdasasetuksiin on joka tapauksessa mahdotonta.

Siri Hustvedt 2011, Kesä ilman miehiä